Seuraa VMP Varamiespalvelu

Monityöurabloggaaja Tanja L: ​Tämän(kin) tekstin kirjoitti huijari

Blogikirjoitus   •   Marras 23, 2017 11:20 EET

Olen tehnyt töitä markkinoinnin ja viestinnän ammattilaisena jo yli kymmenen vuoden ajan. Työuralleni ei juurikaan mahdu ylitsepääsemättömiä epäonnistumisia tai pettymyksiä. Olen tietoisesti hakenut ja päässyt tiettyihin työpaikkoihin, kerryttänyt haluamaani työkokemusta ja nyt freelancerina saanut juuri sellaisia työtarjouksia ja asiakkaita, kuin mitä olen toivonutkin. Olen kokenut monia onnistumisia ja saanut paljon kiitosta työstäni.

Silti se ajatus jyllää takaraivossa: OLEN HUIJARI. Kohta ne kaikki tajuaa, että olen aina vain teeskennellyt osaavani!

Puhutaan huijarisyndroomasta. Ilmiö on niin yleinen, että sille löytyy oma määritelmä wikipediasta: psykologinen ilmiö, jonka vaikutuksesta ihminen ei kykene sisäistämään omia saavutuksiaan todisteista huolimatta.

Pelkään yhteistyötahojeni huomaavan, etten oikeasti osaa mitään, olen tyhmä, epäpätevä ja helposti korvattavissa. (Huijarisyndroomasta kärsivä tyypillisesti arvioi muiden kyvyt omiaan paremmiksi). Huomaan myös ajattelevani, että kaikki saavutukseni (joita kuitenkin kiistatta on) ovat onnenkantamoisia – ne ovat syntyneet hyvällä tuurilla tai sitten olen vain sattunut oleilemaan oikeassa paikassa oikeaan aikaan.

Kehut ja kiitokset eivät vakuuta minua siitä, että olen riittävän hyvä. Onnistumiset pistän olosuhteiden piikkiin (“se nyt vaan sattui olemaan mielenkiintoinen aihe ja fiksu haastateltava” tai “valo nyt vaan oli sillä hetkellä suotuisa”) kun taas epäonnistumiset, noh, ne painuvat syvälle selkänahkaan muistuttaen siellä kivuliaina huonoudestani.

En ole ilmiön edessä yksin. Alkuvuodesta 2017 ilmestyi psykologi Tiina Ekmanin kirja Huijarisyndrooma: Miksi en usko itseeni? (vaikka olen oikeasti hyvä?)

Kirjan mukaan pelko paljastumisesta ajaa monia syndroomasta kärsiviä tekemään vielä enemmän, pyrkimään vielä parempaan. Toisaalta epämääräinen ahdistus omasta riittämättömyydestä ja “huijarimaisuudesta” saa lykkäämään asioihin tarttumista ja pahimmillaan estää saavuttamasta omaa parasta potentiaaliaan.

Kirjan myötä aiheesta on herännyt runsaasti keskustelua medioissa ja pieni kysely paljastaa hämmentävän monta “huijaria” omastakin tuttavapiiristä. Se on samaan aikaan sekä lohdullista että hieman surullista.

En ole lukenut kirjaa vielä, mutta tuntuu hyvältä saada ymmärrettävä käsite ahdistavalle paljastumisen pelolle. Seuraavaksi aion kävelyttää huijarini kirjakauppaan ja katsoa, miten voisimme käsitellä asiaa yhdessä. En tiedä, olisiko syndrooma estänyt minua tekemästä jotain enemmän tai paremmin, mutta jatkossa tahdon varmistaa, etten ole itse suurimpana esteenä tuleville onnistumisilleni.

Ehkä voisin jotenkin huijata itseni uskomaan, että olen oikeasti lahjakas ja tosi hyvä siinä, mitä teen?

(Kuvassa Huijari, jonka valokuvia oli mukana olivat mukana Haaga-Helian journalistiopiskelijoiden yhteisnäyttelyssä. Tyytyväisyyden ja ylpeyden sijaan tunsin, tietenkin, häpeää siitä, että onnistuin “huijaamaan” ensimmäisen valokuvanäyttelyni esille Sanomataloon ja Finlandia-talon galleriaan.)


Tanja Lupari

Bloggaaja on journalismin aikuisopiskelija, viestinnän freelancer ja ikuinen maalaistyttö. Elämää kahden kodin välillä, maalla ja kaupungissa, voit seurata osoitteessa www.casa-x.blogspot.fi.

Kommentit (0)

Lisää kommentti

Kommentti

Agree With Privacy Policy